Matkalla

Särkyneitä kukkia

7. lokakuuta 2005

Minä kehun harvoin näkemiäni elokuvia, koska olen liian laiska käydäkseni usein leffoissa ja etenkin koska yleensä pitkästyn teatterisalin hämärässä kuoliaaksi. Olen tainnut pariin otteeseen ennenkin mainita kuinka taipumukseni haukotella ja vilkuilla kelloa on minut tunteville hyvä mittari elokuvan viihdyttävyydestä. Ja sitten vielä penkit ovat kaltaiselleni keskivertoa pienemmälle useimmiten epämukavia - aina jokin paikka puutuu.

Broken Flowersin ennakkonäytöksessä en haukotellut kertaakaan. Bristolin istuimet ovat kamaluudessaan vertaansa vailla (vaikka teatteri muuten ihana onkin), mutta kestin sen urheasti, sillä elokuva on paras näkemäni miesmuistiin. Voin hetkeäkään empimättä allekirjoittaa jokaisen sanan Kati Sinisalon arviosta HS:n tämänpäiväisessä Nyt-liitteessä. Harvoin huomaan kuvailleeni mitään elokuvaa kutakuinkin samoin sanoin sitä näkemättömälle, mutta nyt näin pääsi käymään aina leffassa soivaa etiopialaista jazzia myöten. Katsokaa, nauttikaa.

Havaintoja